Istun sohvassa, reunalla, kyynärpäät polvillani ja kirjoitan ruudulliselle paperille lyijykynällä. Menin eilen nukkumaan jo ennen yhtätoista, joten tietysti heräsin jo kuuden aikaan. Jo ennen sitäkin piti käydä vessassa. Makailin kuitenkin seisemään saakka ja mietiskelin, mitä kirjoittaisin tänään.

Tarina, jota aloitin eilen perustuu osaltaan aikaisemmin kirjoittamaani tarinaan Tarusta ja Otsosta. Koska arvostelija tykkäsi kirjoituskurssille tekemästäni kuva-analyysistä, ajattelin lähteä liikkeelle siitä. Siis ensimmäinen luku on yhtä kuin ensimmäinen kuva. Taru ja Otso ovat vaihtuneet Onervaksi ja Reinoksi. Nimillä ei toisaalta ole mitään merkitystä, mutta ajatelin jo niin pitkälle kuin että jos (kamala ilmaisu) kirjoitukseni joskus julkaistaisiin ja tarinan päähenkilöt olisivat Mirja ja Reino niinkuin kuva-analyysissä, voisi olla hieman noloa asua kotikylässäni vaikka en ole "Niemisistä" suoraan kirjoittanutkaan.

Lämmin sää jatkuu vaan. Aamulla oli mittarissa +16, mutta lehdestä katsoin, että lämpötila kohoaa päivällä +27:n asteeseen. Siis tulossa on  samankaltainen päivä kuin eilen.

Pesin eilen valkoisen sängynpeiton ja sain sen nyt helposti kuivaksi vaikka ripustin sen kaksinkerroin keinun päälle. Janne makailee joka päivä sängyllä likaisissa shortseissa ja t-paidoissa, kiviä taskuissa ja linningeissä jos sellaiset sattuu olemaan housuissa, lukien päivän lehdet. Olen yrittänyt vihjailla asiasta, mutta kuten kurssilla todettiin, agressiivisen purkaukseni jälkeen, jossa kerron pettymyksistäni teatterimaailmassa, (luin sen ääneen), kuinka minua ei ole koskaan siellä arvostettu. Olen aina tuntenut itseni vieraaksi ja oudoksi. Olen ollut mukana yli 20 vuotta, mutta en ole onnistunut saamaan sieltä sydänystäviä. Miksi sitten olen siellä? Pidän näyttelemisestä ja jossainhan on pakko tavata toisia ihmisiä. J on niin hiljainen, että tulen höperöksi viikossa ja alan murjottaa ja sääliä itseäni.

Minulla ei taida muutenkaan olla sydänystäviä. Tiukan paikan tullen he vetäytyvät koteihinsa ja perheittensä pariin ja taas olen yksin.

Agressiivisesta kirjoitelmasta sanoi arvostelija, että tarinan henkilö on liian kiltti. Siinä vika. Sepä se! En ole koskaan uskaltanut vaatia. Liiallinen vaatimattomuuskin on ihan persiistä. Se vaan ärsyttää muita jos et arvosta itseäsi niin ei kukaan muukaan sitä tee. Kukapa nyt minun kanssani viitsisi olla! Tällainen tyhmä, kouluja käymätön, läski! (Nyt pitää teroittaa kynä vai pitäisikö se terottaa??)

Olen juonut jo kupillisen murukahvia ja tätä kirjottaessani maistelen mustikkajogurttia, johon olen pieninyt banaanin. Koko herkku on syvässä vadissa, jonka ostin viidelläkymmenellä sentillä Azoreilla pienestä kaupasta, pienessä kylässä Ribeira Granden lähellä. Kauppa oli tosi pieni ja hämärä. Muuta hämärää siellä ei ollutkaan kuin valon puute, jota vähän ihmettelin, kun astuin sisään, mutta kauppa ei ollut siestan vuoksi suljettu vaikka sitä epäilin. Sinne kun tuli muitakin asiakkaita. Valon puutteesta huolimatta näki selvästi, mitä kaikkea hyllyillä oli. Ei ollut kovin hääppöinen valikoima, mutta silläkin olisi varmasti pärjännyt. Nykyään vaaditaan paljon valikoimaa ja sitten ihmiset nurisevat, että on vaikeaa valita. Ajattelin, että säästivät varmaan sähköä. Kassalla istui vanha nainen ihan jo pitkälti mummoiässä. Lähempänä kahdeksaakymmentä kuin kuuttakymmentä, lempeännäköinen, ystävällinen nainen. Nousi kassan takaa laittamaan muutaman banaanin lisää pussiin, johon olin valinnut kolme kappaletta. Ostos olisi muuten tullut liian halvaksi. Jos asuisin siinä kylässä, ostaisin makaronini hänen kaupastaan.

Jogurtti maistuu tosi hyvältä juuri tästä kupista. Siitä voisi juoda ranskalaista maitokahviakin, on ihan sen muotoinen ja kokoinen. Jogurttia täytyy saada tänään lisää, että voin nauttia sitä huomenaamullakin.

Tässä istuessani tulin vilkaisseeksi suureen peiliin, (täyttää puolet seinästä), jonka olen ripustanut vastapäiselle seinälle. Peili tekee huoneen suuremmaksi ja näyttää sohvan kokonaisuudessaan. Katselen kuitenkin peiliin harvoin. Tänä aamuna kyllä esittelin läskejäni peilin hengelle, mutta en kysellyt kuka on kaunein ja missä mahtaa asustaa, mutta kuvani vihjaili, että tänään voisi olla vihanneskeittopäivä. Rakastan vihanneskeittoa, mutta rakastan niin montaa muutakin ruokaa enkä voi vastustaa jos minulla on jääkaapissa eilisestä jääneitä nuudeleita ja kanapullia. Nekin on syötävä vihanneskeiton lisäksi.

Tämä läskiys minua kyllä suututtaa ja surettaa joka päivä. Se näkyy jopa J:n naamassa: että on minulla läski muija ja silloin marttyyriminäni herää ja alkaa hautoa kaikenlaisia ajatuksia muutoksesta. Niinkuin oman boxin vuokraamista, poistumista hänen silmistään. Ajattelen, että voi sitten valita kauniimman ja laihemman partnerin ettei tarvitse ummistaa silmiään rakastellessa, vaan voi ihaillen katsoa koko ihmistä joka puolelta.

Että pitääkin minulla olla kaunosielu miehenä vaikka ei hänkään mikään prinssi ole. Sitä en kyllä mene hänelle sanomaan. Onko sitten viisautta vai varovaisuutta. Ihmisillä on kaikki viisaus on korvien välissä. Joillain varsinkin miehillä se valahtaa palleihin. Voiko sitä silloin viisaudeksi kutsua. Silloin viisaus tietty käskee heti petiin kellistyä.

Kohta syön vielä 2 juustovoileipää ja juon kupillisen murukahvia. Sitten katson kesälemppariani telkusta eli mitä tekee kirurgi-tohtori Eleanor Bramwell tänä aamuna.
----
Tohtori oli ihan viihdyttävä. En saanut silmiäni irti telkusta ennenkuin loppusävelmät kajahtivat. Olen nyt kirjoittanut melkein kaksi tuntia. Täytynee ruveta taloudenhoitajarooliin ja taitella lakanat, että mahtuvat kaappiin sekä tyhjentää tiskikone. Kaupassakin olisi käytävä. Yritän houkutella miehen kauppareissulle. tulee minulle halvemmaksi enkä oikein jaksaisi helteessä lähteä sinne hortoilemaan. Sen jälkeen voisi ajatella vaikka vatsaansa vaihteeksi tai sitten vain kirjoittelen.
Näpyttelemisiin!