Pilvinen aamu, lämmintä kuitenkin. Lämmin ilma alkaa tuntua luonnolliselta Suomen ilmastolta. Sitä on jo niin kauan piisannut. Katson telkkarista ykköstä. Englanninkielisiä uutisia lukevalla miehellä on lämmin katse. Taitaa olla ruskeat silmät. Olen tänä aamuna vitkutellut kirjoittamista tai sen aloittamista ja ajatellut liikaa, sitä mitä kirjoittaisin. Turhaa, sillä jos ei heti kirjoita hienoja, jaa, hienoja ja hienoja, ajatuksiaan paperille, ne unohtuvat samantien.

Luen Julia Cameronin kirjaa: "Tyhjän paperin nautinto : tie luovaan kirjoittamiseen" ja siinä on lukujen jälkeen kirjoitustehtäviä. Ensimmäinen on: ota kolme A-nelosarkkia ja kirjoita ne täyteen. Tämä homma pitäisi tehdä joka aamu. Jonkinlainen mielenpuhdistusmenetelmä, arvelisin. Eilen kirjoitin lyijykynällä ja se tuntui paremmalta käteen kuin tämä kuulakärkikynä. Vaikka lyijäri oli ohuempi varreltaan, oli sitä helppo pitää kädessä. Kuulakärkikynän kanssa alkavat jo jänteet jäykistyä käsivarressa ja kädessä ja olen vasta kirjoittanut puoli sivua.

Kohta alkaa lempparini naiskirurgi Eleanor Bramwellin elämästä ja sitä minun on katsottava. Taidan ottaa kupillisen murukahvia ja mutustella voileipäni siinä sivussa. Selasin jo päivän lehdet ja laitoin ne J:lle valmiiksi pöydälle niinkuin myös myslit, lautasen, lasin ja mukin. Sen teen joka aamu. Olen joskus puhunut aamupuuhistani ja yleinen mielipide teilaa minut yksimielisesti. Miehelle valmiiksi kattaminen on turhaa palvelua. Osaavat kyllä tehdä sen itsekin, sanovat. Niinpä osaavat, mutta tykkään nyt tehdä näin.

Tohtori Bramwellit taas huomenna. Katsoin silmät kiiluen vanhan isän menestystä naismaailmassa. Vanhoille kuuluu oikeus saada rakastaa siinä missä nuorillekin eikä kohteen välttämättä harmaahapselle tarvitse olla pieni lapsi. Miten usein väheksytään vanhojen rakkautta. Myöhemmällä iällä pitäisi yleisen mielipiteen mukaan olla jotain muuta ajatuksissa kuin rakastaminen tai ylipäätään rakastuminen. Pitäisi ajatella muka muita asioita. Mitä muka? Kuunnella vanhenevan kehon valituksia ja järjestää itselleen sopivia hautajaisia! Jos oma kroppa, kieltäydyn puhumasta ruumiista, kun on kyse vanhemmasta henkilöstä, kaipaa kosketusta ja läheisyyttä ja oma mieli sanoo, että haluaa antaa vielä jotain itsestään jos joku huolii tai kaipaa tai peräti pyytää, niin mikä sen ihanampaa. Jos kaksi ihmistä löytävät toisensa vähän myöhemmin niin onko ihanampaa tilannetta.

Aurinko alkaa tulla esiin pilvimassasta. Olen pessyt koneellisen pyykkiä ja ne pitää mennä ripustamaan. Kahvikupillinen odottaa vielä juomista sekä yksi voileipä, että haukkaisin sitä. Kirjoittamatta on vielä puolitoista sivua tekstiä. Tänään en ole tehnyt sitä yhteen menoon niinkuin on tarkoitus. Olen utelias tietämään, mikä on Julia Cameronin seuraava tehtävä. Eilen, kirjaa lukiessani jätin lukematta kaksi tehtävää. En edes vilkaissut niitä etten vain yöllä alkaisi ajatella kuinka ne tekisin. Sehän häiritsisi unta oikein kovasti.

Katson ikkunasta maisemaan. Koivujen lehdet kellastuvat jo. Suo on raikkaan vihreä. Suon alla on järvi, joka pitää heinät kosteina.

Tämä lyijäri on huono kirjoitusväline. Tarkoitettu ehkä istutustikuksi mieluummin kuin kynäksi. Halpa kynä varmaan. Voi olla, että jossain laatikossa on yhdeksän samanlaista. Voin ajatella hyvinkin, että J on ostanut niitä koko paketin halvalla Tiimarista.

Juuri nyt tahtoisin istua Cabanasin rantahiekassa. Aallot huljuttelisivat tönkkö jalkojani. Ne tuntuisivat siellä kevyiltä. Vaikka balettia tanssisi, siltä tuntuu. Käteni kaivautuisivat märkään hiekkaan ja toisivat valoon uusia näkinkenkiä ja simpukoita, joita aallot peittävät hiekalla uudestaan jos en niitä ota. Nousisin kävelemään pitkin rantaa, jota jatkuu monta kilometriä. Kävelisin vedessä, katse meren pohjassa. välillä heittäytyisin veteen ja kelluisin katsellen sinistä taivasta. Sitten keräisin kaikkein kauneimmat ja suurimmat kuoret rannalle pyyhkeelleni. Siitä sitten valitsisin parhaimmat ja veisin ylimääräiset takaisin aaltojen keinuteltaviksi. Cabanasin ranta on sininen uni. Sinne en ehkä pääse koskaan uudestaan. Unelmat eivät ole kiellettyjä.

Luulin aamulla, että tänään on torstai ja heristelin kuvaannollisesti sormeani käydessäni postilaatikolla, kun sieltä ei löytynyt torstaisin ilmestyvää paikallislehteä. Olin jo valmis soittamaan lehden konttoriin,  valittamaan huonosta palvelusta. Viime viikolla lehti tuli vasta perjantaina, silloin lehdet unohtuivat väärään postiin. Sattuiko taas sama moka?!

Täytyy tarkentaa ajatuksiani, etten julkisesti esitä ajatuskatkojani. Tänään on mieleni keveä ja iloinen. J ei ole puhunut sen enempää kuin tavallisestikaan, kiloni eivät ole kevenneet, kissa ei ole siivonnut hiekkaa eteisen lattialta, jonne sitä aina kaaressa lentää, kun hän käy asioillaan, pyykki ei ole ripustautunut telineeseen itse ja se on nyt mentävä tekemään ja siivottava ne hiekat etteivät kulkeudu kaikkialle asuntoon.

Tirkistin seuraavaa tehtävää. Siihen on varattava puolisen tuntia ja on mentävä jonnekin ulos, kahvilaanko? En taida nyt lähteä. Taidan mennä terassille hikoilemaan. Onneksi on päivänvarjo!