Luen Julia Cameronin kirjaa: "Tyhjän paperin nautinto : tie luovaan kirjoittamiseen" ja siinä on lukujen jälkeen kirjoitustehtäviä. Ensimmäinen on: ota kolme A-nelosarkkia ja kirjoita ne täyteen. Tämä homma pitäisi tehdä joka aamu. Jonkinlainen mielenpuhdistusmenetelmä, arvelisin. Eilen kirjoitin lyijykynällä ja se tuntui paremmalta käteen kuin tämä kuulakärkikynä. Vaikka lyijäri oli ohuempi varreltaan, oli sitä helppo pitää kädessä. Kuulakärkikynän kanssa alkavat jo jänteet jäykistyä käsivarressa ja kädessä ja olen vasta kirjoittanut puoli sivua.
Kohta alkaa lempparini naiskirurgi Eleanor Bramwellin elämästä ja sitä minun on katsottava. Taidan ottaa kupillisen murukahvia ja mutustella voileipäni siinä sivussa. Selasin jo päivän lehdet ja laitoin ne J:lle valmiiksi pöydälle niinkuin myös myslit, lautasen, lasin ja mukin. Sen teen joka aamu. Olen joskus puhunut aamupuuhistani ja yleinen mielipide teilaa minut yksimielisesti. Miehelle valmiiksi kattaminen on turhaa palvelua. Osaavat kyllä tehdä sen itsekin, sanovat. Niinpä osaavat, mutta tykkään nyt tehdä näin.
Tohtori Bramwellit taas huomenna. Katsoin silmät kiiluen vanhan isän menestystä naismaailmassa. Vanhoille kuuluu oikeus saada rakastaa siinä missä nuorillekin eikä kohteen välttämättä harmaahapselle tarvitse olla pieni lapsi. Miten usein väheksytään vanhojen rakkautta. Myöhemmällä iällä pitäisi yleisen mielipiteen mukaan olla jotain muuta ajatuksissa kuin rakastaminen tai ylipäätään rakastuminen. Pitäisi ajatella muka muita asioita. Mitä muka? Kuunnella vanhenevan kehon valituksia ja järjestää itselleen sopivia hautajaisia! Jos oma kroppa, kieltäydyn puhumasta ruumiista, kun on kyse vanhemmasta henkilöstä, kaipaa kosketusta ja läheisyyttä ja oma mieli sanoo, että haluaa antaa vielä jotain itsestään jos joku huolii tai kaipaa tai peräti pyytää, niin mikä sen ihanampaa. Jos kaksi ihmistä löytävät toisensa vähän myöhemmin niin onko ihanampaa tilannetta.
Aurinko alkaa tulla esiin pilvimassasta. Olen pessyt koneellisen pyykkiä ja ne pitää mennä ripustamaan. Kahvikupillinen odottaa vielä juomista sekä yksi voileipä, että haukkaisin sitä. Kirjoittamatta on vielä puolitoista sivua tekstiä. Tänään en ole tehnyt sitä yhteen menoon niinkuin on tarkoitus. Olen utelias tietämään, mikä on Julia Cameronin seuraava tehtävä. Eilen, kirjaa lukiessani jätin lukematta kaksi tehtävää. En edes vilkaissut niitä etten vain yöllä alkaisi ajatella kuinka ne tekisin. Sehän häiritsisi unta oikein kovasti.
Katson ikkunasta maisemaan. Koivujen lehdet kellastuvat jo. Suo on raikkaan vihreä. Suon alla on järvi, joka pitää heinät kosteina.
Tämä lyijäri on huono kirjoitusväline. Tarkoitettu ehkä istutustikuksi mieluummin kuin kynäksi. Halpa kynä varmaan. Voi olla, että jossain laatikossa on yhdeksän samanlaista. Voin ajatella hyvinkin, että J on ostanut niitä koko paketin halvalla Tiimarista.
Juuri nyt tahtoisin istua Cabanasin rantahiekassa. Aallot huljuttelisivat tönkkö jalkojani. Ne tuntuisivat siellä kevyiltä. Vaikka balettia tanssisi, siltä tuntuu. Käteni kaivautuisivat märkään hiekkaan ja toisivat valoon uusia näkinkenkiä ja simpukoita, joita aallot peittävät hiekalla uudestaan jos en niitä ota. Nousisin kävelemään pitkin rantaa, jota jatkuu monta kilometriä. Kävelisin vedessä, katse meren pohjassa. välillä heittäytyisin veteen ja kelluisin katsellen sinistä taivasta. Sitten keräisin kaikkein kauneimmat ja suurimmat kuoret rannalle pyyhkeelleni. Siitä sitten valitsisin parhaimmat ja veisin ylimääräiset takaisin aaltojen keinuteltaviksi. Cabanasin ranta on sininen uni. Sinne en ehkä pääse koskaan uudestaan. Unelmat eivät ole kiellettyjä.
Luulin aamulla, että tänään on torstai ja heristelin kuvaannollisesti sormeani käydessäni postilaatikolla, kun sieltä ei löytynyt torstaisin ilmestyvää paikallislehteä. Olin jo valmis soittamaan lehden konttoriin, valittamaan huonosta palvelusta. Viime viikolla lehti tuli vasta perjantaina, silloin lehdet unohtuivat väärään postiin. Sattuiko taas sama moka?!
Täytyy tarkentaa ajatuksiani, etten julkisesti esitä ajatuskatkojani. Tänään on mieleni keveä ja iloinen. J ei ole puhunut sen enempää kuin tavallisestikaan, kiloni eivät ole kevenneet, kissa ei ole siivonnut hiekkaa eteisen lattialta, jonne sitä aina kaaressa lentää, kun hän käy asioillaan, pyykki ei ole ripustautunut telineeseen itse ja se on nyt mentävä tekemään ja siivottava ne hiekat etteivät kulkeudu kaikkialle asuntoon.
Tirkistin seuraavaa tehtävää. Siihen on varattava puolisen tuntia ja on mentävä jonnekin ulos, kahvilaanko? En taida nyt lähteä. Taidan mennä terassille hikoilemaan. Onneksi on päivänvarjo!
]]>Tarina, jota aloitin eilen perustuu osaltaan aikaisemmin kirjoittamaani tarinaan Tarusta ja Otsosta. Koska arvostelija tykkäsi kirjoituskurssille tekemästäni kuva-analyysistä, ajattelin lähteä liikkeelle siitä. Siis ensimmäinen luku on yhtä kuin ensimmäinen kuva. Taru ja Otso ovat vaihtuneet Onervaksi ja Reinoksi. Nimillä ei toisaalta ole mitään merkitystä, mutta ajatelin jo niin pitkälle kuin että jos (kamala ilmaisu) kirjoitukseni joskus julkaistaisiin ja tarinan päähenkilöt olisivat Mirja ja Reino niinkuin kuva-analyysissä, voisi olla hieman noloa asua kotikylässäni vaikka en ole "Niemisistä" suoraan kirjoittanutkaan.
Lämmin sää jatkuu vaan. Aamulla oli mittarissa +16, mutta lehdestä katsoin, että lämpötila kohoaa päivällä +27:n asteeseen. Siis tulossa on samankaltainen päivä kuin eilen.
Pesin eilen valkoisen sängynpeiton ja sain sen nyt helposti kuivaksi vaikka ripustin sen kaksinkerroin keinun päälle. Janne makailee joka päivä sängyllä likaisissa shortseissa ja t-paidoissa, kiviä taskuissa ja linningeissä jos sellaiset sattuu olemaan housuissa, lukien päivän lehdet. Olen yrittänyt vihjailla asiasta, mutta kuten kurssilla todettiin, agressiivisen purkaukseni jälkeen, jossa kerron pettymyksistäni teatterimaailmassa, (luin sen ääneen), kuinka minua ei ole koskaan siellä arvostettu. Olen aina tuntenut itseni vieraaksi ja oudoksi. Olen ollut mukana yli 20 vuotta, mutta en ole onnistunut saamaan sieltä sydänystäviä. Miksi sitten olen siellä? Pidän näyttelemisestä ja jossainhan on pakko tavata toisia ihmisiä. J on niin hiljainen, että tulen höperöksi viikossa ja alan murjottaa ja sääliä itseäni.
Minulla ei taida muutenkaan olla sydänystäviä. Tiukan paikan tullen he vetäytyvät koteihinsa ja perheittensä pariin ja taas olen yksin.
Agressiivisesta kirjoitelmasta sanoi arvostelija, että tarinan henkilö on liian kiltti. Siinä vika. Sepä se! En ole koskaan uskaltanut vaatia. Liiallinen vaatimattomuuskin on ihan persiistä. Se vaan ärsyttää muita jos et arvosta itseäsi niin ei kukaan muukaan sitä tee. Kukapa nyt minun kanssani viitsisi olla! Tällainen tyhmä, kouluja käymätön, läski! (Nyt pitää teroittaa kynä vai pitäisikö se terottaa??)
Olen juonut jo kupillisen murukahvia ja tätä kirjottaessani maistelen mustikkajogurttia, johon olen pieninyt banaanin. Koko herkku on syvässä vadissa, jonka ostin viidelläkymmenellä sentillä Azoreilla pienestä kaupasta, pienessä kylässä Ribeira Granden lähellä. Kauppa oli tosi pieni ja hämärä. Muuta hämärää siellä ei ollutkaan kuin valon puute, jota vähän ihmettelin, kun astuin sisään, mutta kauppa ei ollut siestan vuoksi suljettu vaikka sitä epäilin. Sinne kun tuli muitakin asiakkaita. Valon puutteesta huolimatta näki selvästi, mitä kaikkea hyllyillä oli. Ei ollut kovin hääppöinen valikoima, mutta silläkin olisi varmasti pärjännyt. Nykyään vaaditaan paljon valikoimaa ja sitten ihmiset nurisevat, että on vaikeaa valita. Ajattelin, että säästivät varmaan sähköä. Kassalla istui vanha nainen ihan jo pitkälti mummoiässä. Lähempänä kahdeksaakymmentä kuin kuuttakymmentä, lempeännäköinen, ystävällinen nainen. Nousi kassan takaa laittamaan muutaman banaanin lisää pussiin, johon olin valinnut kolme kappaletta. Ostos olisi muuten tullut liian halvaksi. Jos asuisin siinä kylässä, ostaisin makaronini hänen kaupastaan.
Jogurtti maistuu tosi hyvältä juuri tästä kupista. Siitä voisi juoda ranskalaista maitokahviakin, on ihan sen muotoinen ja kokoinen. Jogurttia täytyy saada tänään lisää, että voin nauttia sitä huomenaamullakin.
Tässä istuessani tulin vilkaisseeksi suureen peiliin, (täyttää puolet seinästä), jonka olen ripustanut vastapäiselle seinälle. Peili tekee huoneen suuremmaksi ja näyttää sohvan kokonaisuudessaan. Katselen kuitenkin peiliin harvoin. Tänä aamuna kyllä esittelin läskejäni peilin hengelle, mutta en kysellyt kuka on kaunein ja missä mahtaa asustaa, mutta kuvani vihjaili, että tänään voisi olla vihanneskeittopäivä. Rakastan vihanneskeittoa, mutta rakastan niin montaa muutakin ruokaa enkä voi vastustaa jos minulla on jääkaapissa eilisestä jääneitä nuudeleita ja kanapullia. Nekin on syötävä vihanneskeiton lisäksi.
Tämä läskiys minua kyllä suututtaa ja surettaa joka päivä. Se näkyy jopa J:n naamassa: että on minulla läski muija ja silloin marttyyriminäni herää ja alkaa hautoa kaikenlaisia ajatuksia muutoksesta. Niinkuin oman boxin vuokraamista, poistumista hänen silmistään. Ajattelen, että voi sitten valita kauniimman ja laihemman partnerin ettei tarvitse ummistaa silmiään rakastellessa, vaan voi ihaillen katsoa koko ihmistä joka puolelta.
Että pitääkin minulla olla kaunosielu miehenä vaikka ei hänkään mikään prinssi ole. Sitä en kyllä mene hänelle sanomaan. Onko sitten viisautta vai varovaisuutta. Ihmisillä on kaikki viisaus on korvien välissä. Joillain varsinkin miehillä se valahtaa palleihin. Voiko sitä silloin viisaudeksi kutsua. Silloin viisaus tietty käskee heti petiin kellistyä.
Kohta syön vielä 2 juustovoileipää ja juon kupillisen murukahvia. Sitten katson kesälemppariani telkusta eli mitä tekee kirurgi-tohtori Eleanor Bramwell tänä aamuna.
----
Tohtori oli ihan viihdyttävä. En saanut silmiäni irti telkusta ennenkuin loppusävelmät kajahtivat. Olen nyt kirjoittanut melkein kaksi tuntia. Täytynee ruveta taloudenhoitajarooliin ja taitella lakanat, että mahtuvat kaappiin sekä tyhjentää tiskikone. Kaupassakin olisi käytävä. Yritän houkutella miehen kauppareissulle. tulee minulle halvemmaksi enkä oikein jaksaisi helteessä lähteä sinne hortoilemaan. Sen jälkeen voisi ajatella vaikka vatsaansa vaihteeksi tai sitten vain kirjoittelen.
Näpyttelemisiin!